Agia Marina, Crete 6.8-13.8.2011
Perinteinen rantalomakohde, jossa pitäisi tehdä jotain muutakin kuin maata rannalla tai altaalla. Sitä kun on niin laiska, ettei oikeen jaksa vaan maata. Ottaa mentaalivoimille. No, tulihan niitäkin muutama tunti harjoitettua. kaiken sen sandaaleissa kävelemisen lisäks. Siis ihan normimeininkiä tälläisessä kohteessa. Kun tota viinaakin kuluu aika vähän, niin jotain pitäisi keksiä, ettei täysin tylsisty. Jotta saisi jotain aktiviteettia, niin päätettiin mennä päiväkävelylle Samarian rotkoon.
Samarian rotko 9.8.2011.
Aamulla herätys jotakuinkin viiden aikaan. Vähän kahvia ja leipää koneeseen. Vesipullot ja eväät reppuun. Ai niin, kengät jalkaan ja menoks. Niinkin kauas vaellettiin kuin vastapäisen hotellin luokse, josta sitten bussi huomasi ottaa kyytiin. Bussilla mentiin jotakuinkin kaksi tuntia, sisältäen kahvi- ja rahastustauon. Retkihän oli maksettu Tjäreborgille aiemmin (39 €/hlö), mutta hintaan ei sisältynyt sisäänpääsy puistoon (5 €), eikä laivamatka Agia Roumelista Sougiaan (7,70 €)!?!? Aikanaan päästiin sitten puiston porteille. Vähän kahdeksan jälkeen opas toi liput, jotka oli syytä pitää tallessa, koska ne kerättäisiin toisessa päässä pois. Näin pyrittiin varmistamaan, ettei ketään jäisi reitille.
Ja matkaan, veli hopea. Ensimmäiset pari tuntia mentiin serpentiiniä alaspäin. Kieltämättä laskeutuminen tuntui lopussa jo hieman polvissa. Ihan turhaan siis ei kielletä lähtemästä mukaan, jos on edes vähän rampa. Mutta suomalainen korpisoturi, -tar menee vaan, eikä välitä pikkuasioista. Täysin rauhassahan tuolla ei saanut mennä, siellä kun oli muutama sata muutakin kävelyllä. Vastaantulijoita ei tosin ollut vielä tuossa vaiheessa. Liikenne oli siis yksisuuntaista. Ohituskaistat olivat kyllä näköjään käytössä. Ainakin italialaiset Ferrarit käyttivät niitä surutta. Ja hetken päästä olivatkin sitten taas parkissa huohottamassa.
"peikkometsä"
Alkumatkan puolella oli myös eräänlainen peikkometsä. Vuoren rinteille oli tehty kivistä kekoja, torneja, hahmoja, mitä lie. Joka tapauksessa tunnelma oli jollainlailla uhkaava, ei niin, että olisi vilkas mielikuvitus. Mutta näkymät oli kuin jostain filmistä, jossa mennään intiaanien pyhälle alueelle, hautausmaalle tai jotain vastaavaa. Näky oli kuitenkin vaikuttava, vaikka ne olikin ilmeisesti vain ohikulkijoiden kasaamia. Kuinkahan mahtaa käydä kevään sateilla. Tosin niitä oli niin paljon, että kaikki eivät voineet olla kuluvalta kaudelta. Samanlaisia virityksiä näkyi sitten pitkin matkaa, yksittäisin kappalein.
Joskus aikanaan sitten päästiin rinteestä hieman “tasaisemmalle” alustalle. Matka jatkui joenuomaa seuraillen. Milloin uomassa, milloin sen vieressä olevillä rinteillä. Aika komeat olivat näkymät joka suuntaan, kun ympärillä oli muutaman sadan metrin kalliot. Base-hyppääjiä ei kyllä näkynyt, vaikka olisi varmaan hyvät mestat ollu. Tai mistäs mä sen tiedän - vielä. Lämpötilakin rupesi pikkuhiljaa kohoamaan, varmaankin lähemmäs 30 astetta, ja loppua kohden parani vaan. Aina silloin tällöin kävi virkistävä tuulenhenkäys. Siis vain kävi. Vessoja ja vesipisteitä oli matkan varrella tasaisin välein. Samoin kuin palosammutuskalustoa. Tupakointi ei yllättäen ollut suotavaa, paitsi taukopaikoilla. Niissä oli jossakin oikein tuhkikset, vedellä varustettuna. Sen verran oli kyllä kuivaa, että äkkiä marlboro-mies polttaisi koko puiston. Vartijoita ja oppaita oli siellä täällä. Varmaankin suurin syy siihen oli juuri palovartiointi.
taxi ja ambulanssi
Jos jollakulla tulisi oikeen kiire baariin kesken päivän, niin olihan Samarian valtatien varrella myös taxiasemia. Nämä taxit luultavasti menisivat sinne, minne niitä itseään huvittaisi, eikä suinkaan sinne minne janoinen sankarimatkaaja haluaisi. Vakavasti ottaen, aasikyyti olisi lähes ainoa mahdollisuus poispääsyyn, vakavan tapaturman tai sairaskohtauksen sattuessa. Helikopterilla ehkä pääsisi jonnekin laskeutumaan, mutta sinne pitäisi matkustaa aasi Ihaalla. Pienempiä vaivoja varten sai puolivälistä, Samarian kylän raunioilta, ensiapua ja kyynärsauvat lainaksi. Me emme onneksi niitä tarvinneet.
Maasto oli aika hidasta käveltävää, vajaa 3 km tunnissa. Isolla osalla matkaa sai ihan oikeasti katsoa mihin astuu. Ettei joutuisi niitä kyynärsauvoja palauttelemaan. Kylille siis päästiin. Syötiin eväitä. Jotka olikin aika leuhkat. Banaania, suolakeksiä ja voisarvi. Kyllähän näillä reissureino ja -reetta taas jaksaisi. Eihän tästä olisi enään ku rapiat kolme tuntia matkaa seuraavaan kylään.
Mitä lähemmäksi loppua ja rautaporttia tultiin, niin sitä enemmän matkalaisen polku kulki pitkin joenpohjaa. Joka oli kyllä karuudessaan aika kaunista katseltavaa, mutta ei niin kaunista käveltävää.
Koska rotkossa oltiin, niin voisi kuvitella, että juurikaan väärin siellä ei voisi kulkea. Eksymisestä puhumattakaan. Väärin. Joissain kohdin polkuja kulki riittävästi. Sai siis hieman arvailla minkä valitsisi. Loppumatkasta tulikin vastaan joku britti yläkautta ja tiesi naureskellen kertoa, että hänen valitsemansa reittivalinta ei ehkä ollut paras mahdollinen. Rautaporttia lähestyttäessä vuorten seinämät lähestyivät toisiaan. Rautaportti on noin kolme metriä leveä. Voi kuvitella mikä näytelmä siinä on keväällä, kun joessa on vettä ja se kaikki ahtautuu siihen. Onkohan kukaan Yannis tätä tullut kanootilla alas - hengissä.
Kieltämättä jalkaa rupes painamaan ja ajatuksia hallitsemaan lause, “eikö tää helvetin ränni vois jo loppua”.
Kun on pohjalla näin, on suuntana vain, ylöspäin.
Loppuihan se. Maisemat olivat kyllä loppun asti nautittavia. Vastaantulijoitakin oli ruuhkaksi asti. Portilla annettiin liput takaisin, ettei ainakaan meiän takia lähtisi ouzopäissään etsimään tyhmää turistia. Portilla oli kylän rauniot ja kahvila, johon ei joutanut pysähtyä. Olisi myös ollut taksikyyti satamaan, jota ei myöskään käytetty. Satamahan olisi ihan vieressä. Virhe. Sinne oli vielä ainakin pari kilsaa, ellei enemmänkin. Tultiin
siis koko rahalla. Kävellen.
Sataman tavernassa kahvia ja kokista, Kokis oli vaikee, ku se kyyppäri sitkeesti toi bissee pöytään. Mut uskoihan sekin lopulta. Laivalla seuraavaan laituriin ja bussiin, jonka kuski oli parkeerannut kiusallaan mahdollisimman kauas laivasta. Aavistuksen meinas luomi painaa matkalla. Opas vielä erotessamme kehtas väittää, että kannattaisi muka venytellä. Helvetti, luuliks se meitä amatööreiks. Nyt ei venytellä ku mahalaukkua. Grekusafkaa tauluun ja tää päivä on nähty.
Okei, seuraavana aamuna sai huomata, ettei se hulttio-opas ihan väärässä ollut. Hieman oli jäykähkö olo. Mutta ei sitä sille tunnustettu, kun sattumalta nähtiin. Jamas!!! Ai niin, jos tälle saarelle vielä sattuu tulemaan, nii viittittekö viedä yhen tai oikeestaan kaks kokista sinne Valkoisten vuorten korkeimmalle nyppylälle. Lupaan tuoda tyhjät flindat pois. Kiitti!!!
Samaria lyhyesti:
• Koko matkan pituus noin 18 km.
• Samarian vaelluksella askeleita kertyy noin 30.000 kpl. (Oppaat mainitsevat niitä kertyvän n. 50.000).
• Alkuvaiheen puolentoista tunnin mittainen laskeutuminen rotkoon “testaa” jalkojen kunnon. Mikäli eteenpäin ei uskalla lähteä, on palattava takaisin ja useimmiten lähdettävä paluumatkalle paikallisbussilla.
• Joki (puro) ylitetään 42 kertaa.
• Kävelynopeus on 3 km/h mikäli käyttää lähes koko annetun ajan vaellukseen.
• Paras vaellusaika touko-kesäkuu ja elo-syyskuu, koska lämpötilat ovat silloin kohtuullisia.
• Alue on luonnonsuojelualuetta eikä reitiltä saa poistua.
• Samariassa voi eksyä, mikäli poikkeaa annetulta reitiltä.
• Vaelluskengät ovat parhaat jalkineet. (Niiden on oltava jo käytettyjä, jotta hiertymävaaraa ei ole).
• Kunnolliset lenkkarit ovat myös kelvolliset.
• Sandaaleilla ei voi lähteä matkaan. Oppaat eivät aina anna edes lupaa siihen.
(Poikkeuksena kunnolliset vaellussandaalit).
• Vesipullo ja päähine oltava mukana, samoin jonkin verran ruokaa. Veden tankkauspaikkoja on jokaisella levähdyspaikalla.
Polkupyöräeksymistä 12.8.2011
Ku klabbit taas futas, ni päätettiin hyyrata tsygät ja fillaroida snadisti.
Perjantai-aamuun kun herättiin ja aamukahveja partsilla juotiin, niin siinä mietittiin, että mitähän tänään tekis. Vuokrataan fillarit ja käydään kattelemassa maaseutua ja kukkuloita. Ok. Näin tehdään. Olishan niitä ollu valmiitakin retkiä. Jopa sellasii, missä ei ole oikeestaan kuin alamäkeä. Äh, ei jännitystä. Fillarivuokraamo oltiin löydetty jo aiemmin. Tais olla Hellas-Bike nimeltään. Oikeen ystävällistä turistipalvelua, niinkuin aina. Vuokras meille päiväks perusmaastofillarit. Mukaan kuului tietty kypärät, korjauspaketti ja pumppu. Mitkä tulisivatkin olemaan tarpeen. Kyseli vielä, jotta mihis meette. Ja kun selvis, ettei ollu sitten pienintäkään hajua sellasesta pikuasiasta, niin piirsi meille kartan johonkin esitteeseen. Olive Trees Valley oli ehkä reitin nimi. Tai ainakin jotain sinne päin. Reitti lähtisi Plataniaksesta. Sinne päin siis.
Reitin alku löytyi. Ei helposti, mutta löytyi kuitenkin. Alkuun oli ihan hyvin opastettu reittimerkein ja maasto oli aika tasaista. Mutta kyllä tähän vielä haastetta saadaan, Tavalla tai toisella. Mikäpä siellä oli ajellessa. Ei juur muuta liikennettä, ei mäkiä, aurinko paistoi, Risteykset viitoitettu. Paitsi sit se seuraava. Jossa sitten saatiinkin käydä vissiin kolme kertaa. Siinä kun oli sen verran niitä vaihtoehtoja. Eikä kaks ensimmäistä arpaa voittanu. Jep, ehkä kymmenen kilsaa takana, eikä ohjaavassa pyörässä ollut ilmaa. Nooh, maastopyörässähän pitää olla vähän niinkuin trialpaineet pyörissä. Tai sitten ei. Pikkupikku pumpulla ilmaa renkaaseen ja katellaan. Tämän etapin lopputulema. Ei vieläkään oikealla reitillä, eikä taaskaan ilmaa renkaassa. Paikataanko vai vaihdetaanko? Vaihdetaan, nyt on väärä päivä aloittaa liimanhaistelu.
Sisärengas saatiin vaihdettua ja palattiin taas samaan risteykseen. Kolmannelle vaihtoehdolle, joka sitten oli se oikea. Taas hetkeksi. Ruvettiin pikkuhiljaa pääsemään myös kukkuloille ja nousua rupes tulemaan. Ei mitään järkyttäviä, mutta aika pienellä vaihteella sai ajella. Ja jälleen kerran, maisemat eivät olleet kovinkaan kuvottavia 
Risteyksissä sai aika usein arvailla minne menis. Yleensä meni oikein. Vielä. Jossakin kylässä näytti raitilla oleva tyttö suunnan, ennenkuin ehdittiin edes kummastella tai kysyä. Efaristo. Hukassahan me taas oltiin. Eipä mitää, taas oltiin reitillä ja kohta taas ylämäessä. Ylämäki taltutettiin, hitaasti ja hikisesti, mutta kuitenkin. Lämpötilaa oli riittävästi. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta.
Kun se pirun mäki joskus loppui, tehtiin sitten se viimeinen virhevalinta. Y-risteys, vasemmalle ylös ja
Viimeinen varma paikka.
oikealle alas. Kappas kummaa valitsin oikean, siis oikean puoleisen, joka oli siis väärin. Oheinen opastekyltti on retkueemme viimeinen varma tieto olinpaikasta, ennen rantatietä. Matka senkun jatkui. Suomalainen turistihan ei myönnä eksyneensä, tai ei ainakaan käänny takaisin, vaan jatkaa eteenpäin eksyäkseen lisää. No, ei oikeesti ollut sen kummempaa hätää. Korkeimmilta kukkuloilta kun kuitenkin näkyi meri, eli tiedettiin kyllä mihin suuntaan oltiin menossa. Sitä ei vaan tiedetty, että mitä kautta. Tänkin voisi toki selittää sillä, että etittiin uusi reitti Malameen.
Tiet rupesivat muuttumaan entistä pehmeimmiksi, kivisimmäksi ja jyrkimmiksi. Seka myötä- , että vastamäessä. Muistutti kunnoltaan meikäläisiä metsänhoitoteitä. Hiki virtas ja naurua sai hakea kuokan kanssa, Välillä oli sen verran jyrkkää, ettei pystynyt ajamaan, vaan joutui nöyrtymään ja taluttamaan. Muutaman raastavan kilometrin jälkeen löytyi taas asvalttia. Jee. Minnehän menis. Mennään tonne, se tuntuu hyvältä vaihtoehdolta. On se hyvä, että ei olla tän isommalla saarella. Valittu tie olikin aikalailla alamäkeä ja liikenne rupesi vilkastumaan. Tästähän pystyi nerokkaasti päättelemään, että jonkinlaista asutusta olisi odotettavissa. Juotavatkin alkoi olla aikalailla lopussa. Joten kun puolen tunnin päästä tuli vastaan kauppa, niin se sai laakista päivän kokismyyntitavoitteen täyteen. Juotuamme ja fillarit tankattuamme lähdimme taas etsimään olinpaikkaamme. Kappas Gerami. Uutta reittiä Malameen ei sitten löytynytkään.
No nyt kun tiedettiin missä ollaan, ehkä, lähdettiin kuitenkin Malameen päin. Kylät on tällä rannalla vähän häilyvästi aseteltu Eli kun luultiin olevamme Malamen rantsulla ja lähdettiin etsimään pyörävuokraamon suosittelemaa ravintolaa. Jonka omisti suosittelijan serkun kummin kaiman siskon kälyn veli, tai jotain sinne päin. Vaan ku ei edelleenkään oltu Malamessa, niin ei löytynyt sitäkään, ihme. Rantaa pitkin yritettiin ajella, mutta eihän siitä mitään tullu. Kovin pehmeetä hiekkaa olivat laitelleet meidän ajouralle. Hetken päästä joku ravintoloitsija sieltä jo iloisesti viittoilikin. “Tulkaa ny helvettiin sieltä”, ja mehän tultiin. Toastia ja ranskiksia maaruun ja taas jakso. Eipä tästä ny olis enään kummonenkaan matka kotikylään. Ja sekin tasaista ranta tietä. Perille päästiin. Tulipahan taas harhailtua. Olishan ne fillarit voinnu ottaa useammaksi päiväksikin, ehkä sitä olis siellä vieläkin hakemassa sitä uutta reittiä Malameen.
Eikä tässä vielä kaikki
Plataniaksen jäähalli ja täydellinen urheilijavartalo :)
Plataniaksesta löytyy myös “jäähalli”, jonka ankarien etsintöjen jälkeen löysimme. Tarkoitus oli mennä antamaan näyttöjä scouteille, joita siellä on pilvin pimein. Jos vaikka sais edes try-out sopparin Kreikan pääsarjaan. Ja joo “jäähalli” kyllä löytyi, se oli vaan pikkaisen kiinni. Ihme juttu. Pitää kai vaan jatkaa pipoilua Espoossa.
Palataan asiaan!!!
Luokassa Luokittelematon | Ei kommentteja »